Sanotaan, että juutalaisten joukkomurha Saksassa ei olisi ollut mahdollista, jos vaikeneva enemmistö olisi kunnolla asettunut vastustamaan tapahtumien kulkua. Jälkeenpäin on ollut vaikea saada selville miksi kävi niin, että tavalliset, hyvät ihmiset antoivat sen kaiken tapahtua.

Kun ihmisiä on haastateltu, on käynyt ilmi, että paljon kuitenkin tiedettiin. Totta kai sellaiset asiat, vaikka niitä salailtaisiinkin, aina kulkeutuvat ihmisten tietoon. Ensin huhuina, aikaa myöten yhä hurjempina tietoina. Niin hurjina, että monen on ollut vaikea uskoa, että se kaikki oli totta.

Siinä vaiheessa kuitenkin on ollut jo myöhäistä tehdä mitään: organisaatiota on rakennettu vuosikymmenien ajan. Lähes jokaisesta perheestä joku on mukana toiminnassa, näyttävien menojen ja juhlallisuuksien avulla on saatu ihmiset vakuuttumaan uusien vallanpitäjien kyvykkyydestä. Viha on väkevä väline etenkin taloudellisesti vaikeina aikoina. Mieleltään kieroutuneet ja ahneet poliitikot käyttävät meillä ja muualla hyväkseen ihmisten intoa lähteä mukaan joukkoon, jolle annetaan julkinen lupa vihata toisia ihmisiä, jotakin ryhmää, joka valheellisin syin nostetaan tikunnokkaan ja syljeksittäväksi .

Sen, mitä parhaillaan tapahtuu Unkarissa, Turkissa ja Venäjällä, pitäisi jo herättää kaikki. Noissa maissa ollaan samalla tiellä, kuin toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa: monen ihmisen aviomies, vaimo, isä tai setä on jo edennyt urallaan ja saanut tai juuri saamassa uusia tärkeitä tehtäviä, valtaa, kunniaa ja yhteiskunnallista arvostusta. Silloin ollaan jo hiljaa. Ei haluta pilata suvun välejä, ei vaarantaa läheisten uraa. Kun tarpeeksi pitkällä ollaan, joudutaan jo ajattelemaan omaa ja läheisten turvallisuutta.

Suomessa ei tietenkään olla niin pitkällä, mutta niin kiihkeä on ollut poliittisen roskamedian ja perussuomalaisen kansanosan tuesta riippuvaisen perinteisenkin median ylläpitämien viha-alustojen toiminta, että niiden harjoittama terrori ja pelottelu on jo estänyt esim. tutkijoita ja arempia median edustajia julkisesti arvostelemasta uusfasististen joukkojen toimintaa. Hiljainen enemmistö on jo syntynyt: niin poliitikot kuin tavallinen kansakin vaikenevat, osa pelosta, osa ärtymyksestä, osa siksi, että ei voisi vähempää välittää.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että meillä keskustellaan nyt ihan vakavasti, että oliko se nyt rasistista, kun kansanedustaja sanoi, että muslimit ulos, tai kuunnellaan tyytyväisinä sivusta, kun hallituspuolueen johtaja ja ulkoministeri sanoo, että hänen oman puolueensa rasististen kansanedustajien törkypuheet ovat vain kesäistä hupsuttelua.

Eivät kaikki kuuntele hiljaa, mutta juuri ne, joiden ehdottomasti pitäisi nyt olla äänessä ja tuoda julki muukalaisvihamielisten puheiden kammottavuus ja sietämättömyys, vaikenevat.

Tässä asiassa ei voi olla tyytyväinen siihen, että ehkä joskus tulevaisuudessa pääsee sanomaan: ”Minähän sanoin” tai ”Mehän varoitimme”. Tämä on sellainen asia, joka on saatava ihmisten tietoisuuteen juuri nyt.

Miksi nekään mieleltään jalot kansanedustajat, poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat, jotka samanmielisten tilaisuuksissa käyvät puhumassa kauniita, korkealentoisia sanoja, eivät muissa yhteyksissä nosta uusfasismin ja etnisen syrjinnän uhkaa esille? Miksi kukaan ei koskaan kunnolla haasta vaikkapa Timo Soinia, joka poikkeuksetta asettuu puolustamaan törkeintäkin perussuomalaista rasismia? Miksi harhaudumme keskustelemaan siitä, kenen häissä ulkoministeri vierailee tärkeän kokouksen sijaan, eikä siitä, millaista ajattelua edustavat herrat, joita hän meidän palkkaaminamme virkamiehinä lähettää maailmalle edustamaan Suomea?

Ahneusko se on, joka meidän poliitikkojamme ja heidän tukijoitaan pelkästään ohjaa? Äänten menettämisen pelossako ollaan hiljaa ja rasistien menestyksen peräaalloissa koitetaan pitää venettä pystyssä? Uuden vaalikauden odottelussako ollaan varovaisen vaitonaisia, tartutaan vanhustenhoitoon ja sote-uudistuksiin, mutta ei nosteta rasisteja seinälle? Rakennetaanko meillä, niin kuin Hitlerin Saksassa, suurella metelillä infrastruktuuria, tuetaan ja kuulutetaan leijonien ja susilauman urheilumenestystä, ja siinä sivussa kasvatellaan sortovaltaa?

Monet ehkä hyvääkin tarkoittavat ihmiset hokevat, että rasismin vastustajien pitäisi olla hiljaa, etteivät rasistit saa huomiota ja innostu entisestään. Rasistit saavat kyllä haluamansa huomion, meillä on jo tässä ajassa selkeitä esimerkkejä siitä, kuinka kiihottavaa vihapolitiikka on, ei edes tarvitse aina viitata historiaan. Meidän muiden on pidettävä huolta siiŧä, että rasismi tuomitaan, eivätkä rasistit enää pääse etenemään valtakunnan politiikassa ja toteuttamaan hyytävää agendaansa.

Miten on, Suomen hallituksen ja eduskunnan jäsenet, oletteko pitäneet siitä huolta?

Täällä alhaalla kansan joukossa seisovasta näyttää siltä, että ahneuksissaan ja omien poliittisten ambitioidensa toteuttamiseksi sekä Kokoomus että Keskusta sallii hallituksen piirissä julkean rasismin ja vaalii sisällään peitellympää, hienovaraisempaa syrjintää ja muukalaisvastaisuutta.

Näiden puolueiden kannattajista, äänestäjistä ja toimijoista on löydyttävä niiden ihmisten, jotka kääntävät Suomen suunnan. Heidän on riistäydyttävä irti vaikenevasta enemmistöstä ja vaadittava, että talous pannaan kuntoon ilman että kannatusta ja ääniä kalastellaan rasismilla tai sallitaan muiden harjoittama rasismi.

Radiossa soi tänä kesänä usein kappale, jossa kysytään Tommy Tabermannin sanoin: ”Kuinka paljon rohkeutta uskallat tänään jättää käyttämättä?” Sitä samaa kysyn teiltä, Suomen politiikan ja yhteiskuntaelämän johtavat naiset ja miehet. Uskallatteko vaieta?