Viime maanantaina Turun meripelastusseurasta kerrottiin, että sieltä on viimeksi aamuneljältä oltu yhteydessä suomalaisiin, Hongkongissa asuviin purjehtijoihin, jotka ovat joutuneet kovan merenkäynnin johdosta ajelehtimaan Etelä-Kiinan merellä.

Koko Suomen huoli on tietysti suuri, onhan 13-metrisessä teräsrunkoisessa avomeripurjeveneessä mukana kaksi kouluikäistä lastakin. Helsingin Sanomat ja muu lehdet seuraavat tilannetta kokosivun artikkeleilla. Meripelastuskeskus on yhteydessä Pekingin ja Hongkongin meripelastusten kanssa. Tiivistä yhteyttä pidetään myös merellä uupuvaan perheeseen, lukipa jossain, että peräti kahden tunnin välein otetaan yhteys huviveneen päällikköön. Meripelastusjohtaja kertoo: ”He eivät ole välittömässä hengenvaarassa, eikä sieltä ole tullut hätäkutsua.” Suomi pitää huolen omistaan, siihen meillä on varaa. Aikamoinen haloo varmasti nousisi, ellei pitäisi.

Kun viime kesänä nousi pieni kohu siitä, että Suomi on palauttanut Nigeriaan ihmiskaupan uhreiksi joutuneita naisia ja heidän lapsiaan, ministeri Paula Risikko totesi kylmästi vain: ”Minä luotan siihen, että Migri tekee lain pohjalta sellaisia ratkaisuja kuin pitääkin”.
Sellaisia ratkaisuja kuin pitää? Laki antaa erikseen mainiten mahdollisuuden myöntää oleskeluluvan erityisen haavoittuvassa asemassa olevalle ihmiskaupan uhrille. Miksi ei pidä tehdä sellaisia ratkaisuja?

Risikko vetäytyi täysin vastuusta myös siinä, mitä näille naisille tapahtuu, kun he joutuvat palaamaan tyhjän päälle: ”Meillä ei ole edes mahdollisuuksia seurata sitä, mitä kullekin yksilölle siellä tapahtuu, valitettavasti. Siihen ei ole resursseja eikä oikeuksiakaan seurata ihmisten yksityiselämää. Ei siihen ole mahdollisuuksia, ihminen tekee erilaisia valintoja elämässään.” Onhan se tietysti aivan sietämätöntä, että jotkut valitsevat joutua ihmiskaupan uhreiksi.

Viime viikonloppuna humaanit kansalaiset havahtuivat: Afganistanin sekavaan tilanteeseen ja jälleen vahvistuvan Talebanin armoille ollaan lähettämässä raskaana oleva nainen lapsineen. Perhe väisti pakkolennon aktiivisten auttajien ansiosta, mutta ilmeisesti vain toistaiseksi. Helsingin Sanomien haastattelussa ministeri Risikko ylpeili olleensa itse viime vuonna allekirjoittamassa palautussopimusta Afganistanin kanssa ja laittaneensa asiat järjestykseen: ”Henkilöt jotka sinne tulevat, heistä otetaan koppi, viranomaiset ja IOM ovat auttamassa”. Mahtavaa, heitetään Afganistaniin naiset ja lapset, ja Taleban ottaa kopin!

Risikko ei ota kantaa Helsingin Sanomien kysymykseen, onko Afganistaniin turvallista palauttaa ihmisiä. Miksi ei ota? Eikö ole ilmiselvää, että Afganistan on turvallinen, koska meillä vuokraillaan yksityiskoneita viemään sinne kymmenen henkilöä kerrallaan lähes yhtä monen saattajan kera?

Samaisessa haastattelussa Risikko sanoi Demokraatti-lehdelle, että laki EI ESTÄ palauttamasta naisia ja lapsia. Kun mietitään ihmisten palauttamista niinkin hurjaan paikkaan, kuin Afganistan tai Irak tällä hetkellä ovat, eikö pitäisi ajatella asiaa kokonaan toiselta kantilta: antaako laki MAHDOLLISUUDEN pelastaa naiset ja lapset? Laki antaa, juuri siksi meillä ovat laissa turvapaikat ja kansainvälinen suojelu.

Nyt jätetään säännönmukaisesti käyttämättä lain suomaa mahdollisuutta antaa hädänalaisille suojaa ja itse asiassa rikotaan lakia, kun palautetaan ihmisiä vastoin tahtoaan sellaisiin maihin, joissa he joutuvat suureen vaaraan ja ahdinkoon. Syyksi ei kelpaa se, että jos jollekin annetaan lupa jäädä, sadat tuhannet muut tulevat. Nämä ihmiset ovat täällä nyt.

Tässä koko selkkauksessa on unohtunut sellainenkin seikka, että ne ihmiset, jotka ovat asuneet puolitoista vuotta vastaanottokeskuksissa tai jo omissa asunnoissaan, ovat omia. He ovat päässeet pakoon, tehneet pitkän ja vaikean matkan, eivät yleensä huviveneissä, vaan kumiveneissä, kävellen ja salakuljettajien autoissa. He ovat saaneet mahdollisuuden hakea meiltä kansainvälistä suojelua ja ovat nyt Suomen asukkaita ja Suomen valtion vastuulla. Ei heitä saa noin vain heittää Talebanin tai Isiksen kynsiin. Suomihan pitää huolen omistaan. Naisista, miehistä ja lapsista. Vai pitääkö?