Istumme äidin kanssa hänen sängyllään katselemassa vanhoja valokuva-albumeja. Nousen välillä ylös ja haen hyllystä lisää katsottavaa. Äiti kumartuu työntämään tossujaan syrjään ja sanoo: ”Laitetaan nuo pois, ettet vaan kompastu”. Sitten hän nauraa heleästi ja sanoo: ”Mitenkäs se menikään: teen ruusutarhaksi tienoon sen, missä jalkasi pieni astuu”. Sellaisia ne äidit ovat, aina pitämässä huolta omista lapsistaan. Ja niin me lapsetkin tahtoisimme äideistämme huolta pitää, kun he vanhenevat ja tarvitsevat apua.

Oman äitini kohdalla minun apuni ei enää riittänyt ja hänen ei muistisairaudesta johtuen ollut enää turvallista asua omassa kodissaan. Meitä lykästi, kun äiti pääsi Hyvinkäällä Kultakehrän palvelutaloon, joka tarjoaa ns. tehostettua palveluasumista ja ympärivuorokautista hoitoa kunkin asukkaan tarpeiden mukaan.

Asumisesta ja siihen liittyvistä asioista, kuten siivouksesta, vastaa Attendo. Se puoli on siis yksityisellä, mutta hoidosta vastaa Hyvinkään kunta. Äiti maksaa kaiken omalla, tavallisen ihmisen tavanomaisella eläkkeellään ja saa tietysti normaalit valtion tuet. Talo on hieno, on kuin astuisi eteläeurooppalaiseen hotelliin. Piha on kaunis ruusupuskineen, mansikoineen ja siistine japanilaiseen tyyliin aseteltuine kivineen. Eteisauloissa tulijan ottavat vastaan upeat, monta metriä korkea elävät palmut. Minusta ajatus on hieno: kun ei kerran voida asua kotona, niin asutaan sitten komeasti!

Alusta lähtien yhteistyö henkilökunnan kanssa on ollut rakentavaa ja antoisaa. Huoneessa oli aluksi metallinen, sairaalasängyn näköinen sänky. Kun kerroin, että äiti luulee koko ajan olevansa sairaalassa, kellarista kaivettiin samana päivänä vanha puurunkoinen sänky tilalle, ja ongelma oli ratkaistu, huone kotoisampi ja sänky melkein  kuin oma oli ollut. Sänkyä lukuun ottamatta jokainen asukas sisustaa vuokra-asuntonsa haluamallaan tavalla ja äitikin on siis ympäröity rakkailla muistoilla. Hoitajat ovat tutustuneet äitiin ja hänen tarpeisiinsa huolellisesti ja ottavat huomioon pieniäkin yksityiskohtia vaikkapa pukeutumisessa. Äiti saa osallistua talon ohjelmaan, jos huvittaa tai viihtyä omissa oloissaan, kun siltä tuntuu. Kahvikin tuodaan huoneeseen, jos ei jaksa seurustella muiden kanssa.

Hoitohenkilökunta on iloista ja ystävällistä ja suhtautuu asukkaisiin kunnioittavasti ja arvostavasti. Olen joskus ohimennen kuullut, kuinka kärsivällisesti he jaksavat suhtautua myös kiroileviin ja karjuviin asiakkaisiin. Työntekijät tulevat selvästi hyvin toimeen keskenään ja kuulin kerran, kuinka nuori, uusi työntekijä sanoi: ”Täällä on tosi kiva olla töissä, täällä on niin hauskaa!” Alkukangertelun jälkeen äiti sopeutui hyvin nopeasti ja parin kuukauden jälkeen hän sanoi minulle: ”Nyt sinun ei tarvitse enää olla yhtään minusta huolissasi, minulla on täällä hyvä olla”.

Nyt tuntuu ihmeelliseltä, että elämä voi helpottua niin paljon. Sekä äidillä että minulla. Jokapäiväinen huoli ja pelko ovat poissa, samoin tunne omasta riittämättömyydestä. Tiedän, että äiti on turvassa ja saa kaiken tarvitsemansa avun. Ruoka, jota talon oma kokki valmistaa, on terveellistä ja herkullista – kaikki asukkaat todistavat samaa.

Tiedän, että on monenlaisia kertomuksia. Kaikkien kohdalla asiat eivät ehkä ole tuossakaan talossa menneet näin mallikkaasti. Työ on raskasta ja haastavaa, kuten monesti on myös vanhuksen elämä. Mutta äitini asiat ovat nyt hyvin ja tahdoin saattaa tietoonne, että niin ne voivat vanhusten hoidossa olla. Kysymys lienee johtamisesta ja hyvästä ilmapiiristä, mutta ennen kaikkea hyvistä, osaavista ihmisistä. Talo on uusi ja alkukangerteluakin on varmasti ollut, siivous tai joku muu asia ei ehkä aina toimi, niin kuin asukas, omainen tai hoitaja toivoisi – mutta missäpä kaikki olisi aina täydellistä. Odotamme jo ensi kesää ja mansikoita.
Kiitos, Kultakehrä ja kultaiset hoitajat!