Rasismi ei vähene, jos sen lisäämistä johdetaan Suomen eduskunnasta. Eivät kansanedustajat ja kunnanvaltuutetutkaan taida arjessa juuri puuttua poliitikkotovereiden rasismiin. Tai eduskunnan puhemiehet – pysäyttävätkö he riittävän napakasti rasistisen puheen eduskunnan istunnoissa?

Jos puuttumattomuus johtuu pelosta, tilanne alkaa olla jo vaarallinen demokratian kannalta ja asiaan olisi tartuttava nopeasti. Jos taas on kysymys siitä, että halutaan pikkuisen sallia kansanryhmää vastaan kiihottamista, olisi demokratian säilymistä kannattavan osan kansanedustajista noustava esiin ja painokkaasti tuotava esille se seikka, että rasismia ei Suomen eduskunnassa harjoiteta. Mutta turha taitaa tällainen toive olla, valitsevathan puolueet yhteistuumin, lähes ilman soraääniä, jokaisen uuden vaalikauden aluksi ainakin yhden julkirasistisen puhemiehen.

• 

• 

• 

Usein tuottavat antirasisteiksikin ilmoittautuneet poliitikot pettymyksen kannattajilleen. Vain aniharva on uskaltanut (tai halunnut) asettua julkisesti tukemaan maahan saapuneita pakolaisia. Suuri joukko poliitikkojakin louskutti hätäänsä ja raivoansa Oulun raiskausten takia – ihan vain siksi, että tekijät eivät olleet supisuomalaisia.

Kuinka helppoa olikaan poliitikoiden julkaista syvä paheksuntansa, kun rasistien inhoama tummaihoinen poliitikko teki virheen ja valheellisesti suurenteli taksikuskien kohtaamasta rasismista kertovaa tarinaansa. Huomasitteko, kuinka moni rasismin vastustaja haistoi juuri silloin sopivan hetken osoittaa omaa poliittista moraaliaan? Ja kuinka monelta heistä se ei koskaan onnistu silloin, kun joku tuttu kansanedustaja heittäytyy rasistiseksi. He sanovat: ”Ollaan ihan hiljaa vaan, tehdään omaa politiikkaa, ei kannata tuomita muita”. Mutta Abdirahimin, valehtelijan, he haluavat erottaa puolueesta, riippumatta siitä, mitä puoluetta itse edustavat tai kannattavat.

Näin he ovat jälleen tehneet tutun tempun: muualta muuttaneelta vaaditaan täydellistä nuhteettomuutta, omat saavat kaikessa rauhassa tehdä umpirasistista politiikkaa, valehdella ja rötöstellä. Emme me silloin ole vielä kovinkaan pitkällä rasismin tuomitsemisessa tai vähentämisessä. Nollalinjaa vaadimme muilta kuin itseltämme ja piilorasismi luikahtaa esiin aina sopivan tilaisuuden tullen.

Politiikka on toki luovimista ja diplomatiaa. Poliitikon tekee mieli vaieta ikävistä asioista, jos siitä voi seurata häirintää ja kenties omienkin tuen menettämistä. Mutta millainen poliitikko on se, jonka ”omat” eivät hyväksy rasismin vastustamista ja syrjimättömyyden vaatimista? Syrjimättömään, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan ei milloinkaan päästä, jos rasismin vastustaminen on vain sitä, että pidetään muodon vuoksi puheita, mutta ei puututa kaverin rasismiin eduskunnan puhujapöntössä.

Politiikassa on usein myös kysymys kaupankäynnistä. Eduskunnassakin tärkeistä, näkyvistä tehtävistä ja päätöksistä tehdään kauppaa: teidän puolueenne saa sitä, jos meidän puolueemme saa tätä. Tämä on tietysti ihan niin kuin pitääkin niin kauan kuin kaupankäynnin välineeksi ei kelpaa järjestelmäämme rapauttava toiminta ja yhteistyötä ei suostuta tekemään rasistien, fasistien ja uusnatsien kanssa.

Onhan se vastuu meillä äänestäjillä, ja olemmehan me äänestäneetkin eduskuntaan suuren joukon arvoiltaan rehtejä ja hyvää tarkoittavia edustajia. Jostain vain pitäisi saada heihin hiukan lisää potkua ja rohkeutta ja ymmärrystä siitä, että esikuvistamme on moni asia kiinni.

Eduskunnan puhujapöntöstä saattaa lähteä kipinä koulukiusaamiseen ja maahanmuuttajalapsen tölvimiseen. Sieltä voi lähteä myös sellainen ymmärrys, että meillä ei rasismia hyväksytä.

•