Me teemme Suomessa yhä edelleen tiliä siitä, mitä meillä tapahtui niinä vuosina, kun natsit tekivät hirmutöitään etelämpänä Euroopassa. Aiemmin muistelimme, vähän huojentuneinakin, että oliko niitä nyt viisi niitä juutalaisia, jotka lähetimme Saksaan tapettaviksi, nyt Wikipedia kertoo, että pakkopalautimme kymmenen juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja – ja syyksi mainitaan Saksan painostus.

Tuolloinkin homma olisi ilmeisesti hoideltu kaikessa hiljaisuudessa, elleivät aktiiviset kansalaiset olisi nostaneet meteliä ja saaneet omantunnon omaavia poliitikkoja mukaansa.

Sisäministeriö selitteli tuolloin, kuten tänäänkin, että luovutuksissa oli kysymys ”tavallisesta poliisiasiasta ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden epäsuotavien ja rikollisten ainesten poistamisesta maasta”.

Nyt, kun tilanne jälleen on se, että ihmiset joutuvat pakenemaan hirmuhallintoa tai täysin kestämätöntä tilannetta sotaa käyvien ryhmittymien keskellä, omatunto tuntuu painavan lähinnä opposition edustajia. Tällä kertaa vainoa pakoon ovat lähteneet muut kuin eurooppalaiset. Siis barbaaritko? Ovatko yhtä kaameita, kuin juutalaiset olivat saksalaisten mielestä? Pakolaisten kohtalo ei tunnu juuri liikuttavan suomalaista vallanpitäjää, eikä monia kansalaisiakaan, ja aivan kuten toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa, myös nyt entiset ja uudet sisäministerit ovat ryhtyneet reippaasti toimiin mahdollisimman monen pakolaisen karkottamiseksi ja närkästyvät kovin, jos heidän toimialaansa yritetään puuttua.

Aika hätkähdyttävää on se, että mediassakin on samat jakolinjat kuin 40-luvulla. Wikipedia kertoo, että sensuurista huolimatta sanomalehdet käsittelivät juutalaisten kohtelua. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tuomitsivat luovutuksen voimakkaasti, mutta Uusi Suomi vähätteli sitä.

Helsingin Sanomat ei ole tänä päivänä kovin tomerasti asettunut heikoimpien puolelle, vaikkakin ihan viime aikoina on sentään turvapaikanhakijoiden oikeusturvaa puolustettu pääkirjoituksessakin.

Pitemmän ajan ihmisoikeustaistelijana on ehkä parhaiten ansioitunut Suomen Kuvalehti, joka ei kuitenkaan ole päivittäinen uutislehti. Mutta niin nyt kuin silloinkin, Uusi Suomi lähinnä edistää rasistien työtä nostamalla keskustelupalstallaan heidän kirjoituksiaan toimituksellisesti esiin ja sallimalla rasistikansanedustajilta ja heidän avustajiltaan lähes millaista tekstiä hyvänsä. Sensuuri tullee tänä päivänä rahoittajien taholta, media kirjoittaa siihen sävyyn, kuin omistajat ja viiteryhmät vaativat.

Olen usein keskustellut ulkomaalaisten kohtelusta Suomessa Migrant Talesin päätoimittajan, Enrique Tessierin, kanssa. Hän on elänyt maassa niin kauan, että on nähnyt rasismin kehityksen eristyksissä eläneen kansan ihmispelosta tämän päivän rasismivyörytykseen. Hän on myös ottanut talteen iltapäivälehtien otsikoita 1990-luvulta – ja kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin rasistisista asenteista 60- ja 40-luvun mediassa.

Meillä väitetään, ettei media olisi rasismin myötäilijä tai nostattaja, mutta selväähän on kaikille uutisointia seuranneille, että tummaihoiset ulkomaalaiset ja etenkin turvapaikanhakijat on mediassakin alusta alkaen nähty Suomelle haitallisena ja petollisena massana – tai ainakin media on hyödyntänyt kasvattamattoman kansanosan pelkoja ja vihantunteita otsikoinnillaan jo silloin, kun maailmankuvaa ei vielä muodostettu Internetin rasistipalstoilla. Aivan samaan tyyliin, kuin irakilaisista on nyt julkaistu skandaaliotsikoita, julkaisivat lehdet niitä ensimmäisistä maahan saapuneista somalipakolaisista. Vihankylvö onnistui mainiosti, niin kuin se tuppaa tekemään, ja poliitikoista katalimmat jatkavat pahan viljelyä – median avustuksella.

Milloin teemme näistä ajoista tiliä? Kuinka suureksi syyllisyyden taakan annetaan kasvaa?

Miksi suomalaisen keski-ikäisen miehen maksullisten deittisivustojen kautta hankkima thai-puoliso on hyväksytty, mutta Suomessa normaalilla kaavalla: ”tutustu, rakastu, muuta yhteen, sitoudu” rakennettu parisuhde ei kelpaa?

Suomessa rikollinen saa ilman rangaistusta valehdella oikeudessa, mutta jos  turvapaikanhakija hakee oleskelulupaa, kun suomalainen vaimo on raskaana ja pitäisi saada jäädä pitämään huolta perheestä, hänet halutaan karkottaa maasta sillä verukkeella, että hän ei ole kolme vuotta sitten antanut täsmällisiä tietoja turvapaikkahaastattelussa.

Eikö kotoutunutta ja perheenkin perustanutta miestä pitäisi jo käsitellä tavallisena oleskeluluvan hakijana eikä enää turvapaikanhakijana, joista 65 % olisi hinnalla millä hyvänsä saatava nopeasti ulos maasta?

Vähän kummallista on sekin, että Sauli Niinistön ja Jenni Haukion pariutuminen on ihanneliitto, vaikka pariskunnalla on ikäeroa melkein kolmekymmentä vuotta, mutta maahanmuuttajan kanssa avioituneen kymmenen tai kaksikymmentä vuotta pienempää ikäeroa pidetään merkkinä lumeliitosta ja esteenä oleskeluluvan myöntämiselle.

Miksi Niinistön Haukiolle siittämä lapsi on ihmeolento, mutta maahanmuuttajamiehen toiselle suomalaisnaiselle siittämä rakkauden hedelmä ei ansaitse saada elää vanhempiensa yhdessä kasvattamana ja rakastamana kansallisylpeytenä?

Viranomaisilla ja poliittisella johdolla näyttää Suomessa olevan nyt sellainen vaihde päällä, että epäilyttävistä maista tulleille miehille ei oleskelulupaa anneta, jos vain joku veruke sen epäämiseen löydetään.

Kuitenkin on niin, että asioita pitäisi hoitaa ihminen ja inhimillisyys edellä. Jos ihmiset ovat rakastuneet ja perustaneet perheen, sitä asiaa pitää kunnioittaa enemmän kuin sitä, että osa suomalaisjunteista ja virkanöyristä on saatu uskomaan, että Suomi pelastuu vain siten, että köyhät ja tummat, mutta hyvän itsetunnon omaavat miehet pidetään pois Suomen avioliittomarkkinoilta.

Sillä tästähän kai pohjimmiltaan kuitenkin on kysymys: suomalaisutrille on kotivalo järjestettävä, tapahtui se sitten muiden maiden naisia ostamalla tahi muiden maiden miehiä estämällä.