Nato-huuma meinaa taas Suomessa ryöpsähtää yli. Ulkoministeri Haavisto meni tokaisemaan, että me kyllä kohta mennään Natoon ilman Ruotsia. Tavallisesti harkitseva ja diplomatiankin taitava ministerimme lienee jälleen puun ja kuoren välissä, kun olisi tyydytettävä klikkiotsikkoja kaipaavien toimittajien tarpeet, rähisevän äärioikeiston ja natokiimaisen, sotaa pelkäävän kansanosan tarpeet ja oman hallituksenkin toiveet.
Juuri tässä tilanteessa pitäisi maltti kuitenkin säilyttää. Suomi on Ruotsille paljon velkaa siitä, että Ruotsi on meidänkin puolestamme pitänyt yllä Pohjoismaiden mainetta demokraattisina valtioina, jotka tarpeen tullen auttavat diktatuureista pakenevia vainottuja ihmisiä. Se, että Ruotsissa nyt on Suomea huomattavasti enemmän Erdoganin vihaamia ja luovutettaviksi vaatimia kurdeja, ei suinkaan ole aihe syytellä Ruotsia ja vaatia heiltä toimintaa. Päinvastoin, on jo vihdoinkin aika, että Suomi asettuu tällaisessa tilanteessa tukemaan Ruotsia siellä, missä kyse on ihmisoikeuksista ja vainottujen kansojen hengestä ja terveydestä.
Naton jäsenyys saavutettakoon aikanaan diplomaattisin toimin, neuvotteluin ja Naton oman päätöksentekokyvyn avulla – ei sieluja kauppaamalla. Kannattaako sitä paitsi sellaiseen Natoon liittyä, jossa ei rauhan aikana olla yksimielisiä siitä, että Suomi ja Ruotsi ovat kumppaneita, joita halutaan yhdessä puolustaa? Kuinka sitten kriisin tullessa saadaan päätökset aikaan – pitääkö silloinkin lähettää suomalaisia Turkkiin uhrattaviksi?
Pohjanmaalaiset kauppiaat saavat vuosikausia rauhassa levittää juutalaisvihaa. He saavat kunnan ja kauppakamarin huomionosoituksia ja heitä juhlitaan kunniakansalaisina, koska he tekevät paljon rahaa ja tuovat kuntaan veroeuroja.
Natsituotteiden kauppaajat palkitaan vientipalkinnoilla ja kutsutaan itsenäisyyspäivänä linnan juhliin, koska heillä on niin onnistunut konsepti.
Pahan levittäminen onnistuu monella tavalla rahan varjossa. Menestyneillä yrittäjillä on paljon tuttavia, jotka mielellään viittaavat kintaalla pienille tahroille ystävänsä julkisuuskuvassa, ”kun se muuten on niin hyvä tyyppi”. Hyvä natsityypit saavat vaalirahoituksensa yritysmaailmasta. Hyvä veli -järjestelmä pitää yllä myös pedofiilirinkejä.
Muukalaisvihaa levittävät poliitikot pääsevät usein ns. vastuullisessa mediassa julkisuuteen ja vuodesta toiseen yhä paremmassa valossa. Kaupallinen yhteisö, kauppakamarit ja herraklubit lienevät huomanneet, että taustalla liikkuu iso raha. Media taas kerää klikkauksia ja niiden myötä mainostuloja – ja omia palkkojaan. Moraalilla tai eettisesti hyvällä toimittamisella ei silloin ole merkitystä.
Tällaiseen ajattelutapaan sopii hyvin myös se, että ulkomaalaiset rikoksentekijät tuomitaan suuriäänisesti ja heidät ollaan heti lahtaamassa tai vähintään poistamassa maasta. He tai heidän vanhempansa eivät ole kenenkään liikekumppaneita. Heillä on väärä ulkomuoto ja ihonväri, heitä ja heikäläisiä kohtaan sopii kiinnittää kielteistä huomiota.
Omista rikollisista toki pidetään huolta, rikosten teko johtuu omien kohdalla vain huonosta tuurista.
Ilmapiiri raaistuu, pakolainen on yhä useamman mielestä jotain muuta, kuin suojelua tarvitseva kanssaihminen. Edes pakolaislasten kärsimykset eivät enää hetkauta.
Kuva Sputnik News, Syyrian pakolaiset
Tällä menolla ei kestä kauankaan, kun suurimmat pelkomme jälleen toteutuvat.
Rasismin vastustaminen ja maahanmuuttajavähemmistöjen puolustaminen tuntuu käytännön tasolla jäävän kansalaisten ja järjestöjen tehtäväksi.
Perussuomalaisten noustua suurella rasistijoukkiolla eduskuntaan vuonna 2011 kansalaisyhteiskunta heräsi. Lukemattomat netti- ja reaalimaailman yhteisöt nostavat esiin yhteiskuntamme ikävää lieveilmiötä ja yrittävät keksiä, kuinka rasismia vähennetään ja kuinka saadaan ihmiset luopumaan syrjivistä asenteistaan.
On vaikea sanoa, olemmeko loppujen lopuksi saaneet paljonkaan aikaisiksi, mutta ainakin olemme voimaannuttaneet toisiamme. Yhä useampi kansalainen uskaltaa nousta vastustamaan rasismia ja sanoa sanottavansa nettikeskusteluissa – ehkäpä naamatustenkin. Se on kuitenkin vain alku.
Nykyinen eduskunnan puhemiehistö. Varapuhemies Eerolan viesti kansanedustajan ominaisuudessa äärioikeistolaiselle joukkiolle, jotka pyrkivät kirjanjulkistamistilaisuuteen Jyväskylässä ja puukottivat järjestysmiestä.
Rasismi ei vähene, jos sen lisäämistä johdetaan Suomen eduskunnasta. Eivät kansanedustajat ja kunnanvaltuutetutkaan taida arjessa juuri puuttua poliitikkotovereiden rasismiin. Tai eduskunnan puhemiehet – pysäyttävätkö he riittävän napakasti rasistisen puheen eduskunnan istunnoissa?
Jos puuttumattomuus johtuu pelosta, tilanne alkaa olla jo vaarallinen demokratian kannalta ja asiaan olisi tartuttava nopeasti. Jos taas on kysymys siitä, että halutaan pikkuisen sallia kansanryhmää vastaan kiihottamista, olisi demokratian säilymistä kannattavan osan kansanedustajista noustava esiin ja painokkaasti tuotava esille se seikka, että rasismia ei Suomen eduskunnassa harjoiteta. Mutta turha taitaa tällainen toive olla, valitsevathan puolueet yhteistuumin, lähes ilman soraääniä, jokaisen uuden vaalikauden aluksi ainakin yhden julkirasistisen puhemiehen.
Eduskunnan puhemiehistö v. 2015. Sisäministeri Risikon peukutus äärioikeistolaiselle mielenosoitukselle Helsingissä 2017. Puhemies Maria Lohelan ennustus perussuomalaisen puolueen ratsastamisesta raiskausten turvin vaalimenestykseen vaaleissa 2019.
Usein tuottavat antirasisteiksikin ilmoittautuneet poliitikot pettymyksen kannattajilleen. Vain aniharva on uskaltanut (tai halunnut) asettua julkisesti tukemaan maahan saapuneita pakolaisia. Suuri joukko poliitikkojakin louskutti hätäänsä ja raivoansa Oulun raiskausten takia – ihan vain siksi, että tekijät eivät olleet supisuomalaisia.
Kuinka helppoa olikaan poliitikoiden julkaista syvä paheksuntansa, kun rasistien inhoama tummaihoinen poliitikko teki virheen ja valheellisesti suurenteli taksikuskien kohtaamasta rasismista kertovaa tarinaansa. Huomasitteko, kuinka moni rasismin vastustaja haistoi juuri silloin sopivan hetken osoittaa omaa poliittista moraaliaan? Ja kuinka monelta heistä se ei koskaan onnistu silloin, kun joku tuttu kansanedustaja heittäytyy rasistiseksi. He sanovat: ”Ollaan ihan hiljaa vaan, tehdään omaa politiikkaa, ei kannata tuomita muita”. Mutta Abdirahimin, valehtelijan, he haluavat erottaa puolueesta, riippumatta siitä, mitä puoluetta itse edustavat tai kannattavat.
Näin he ovat jälleen tehneet tutun tempun: muualta muuttaneelta vaaditaan täydellistä nuhteettomuutta, omat saavat kaikessa rauhassa tehdä umpirasistista politiikkaa, valehdella ja rötöstellä. Emme me silloin ole vielä kovinkaan pitkällä rasismin tuomitsemisessa tai vähentämisessä. Nollalinjaa vaadimme muilta kuin itseltämme ja piilorasismi luikahtaa esiin aina sopivan tilaisuuden tullen.
Politiikka on toki luovimista ja diplomatiaa. Poliitikon tekee mieli vaieta ikävistä asioista, jos siitä voi seurata häirintää ja kenties omienkin tuen menettämistä. Mutta millainen poliitikko on se, jonka ”omat” eivät hyväksy rasismin vastustamista ja syrjimättömyyden vaatimista? Syrjimättömään, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan ei milloinkaan päästä, jos rasismin vastustaminen on vain sitä, että pidetään muodon vuoksi puheita, mutta ei puututa kaverin rasismiin eduskunnan puhujapöntössä.
Politiikassa on usein myös kysymys kaupankäynnistä. Eduskunnassakin tärkeistä, näkyvistä tehtävistä ja päätöksistä tehdään kauppaa: teidän puolueenne saa sitä, jos meidän puolueemme saa tätä. Tämä on tietysti ihan niin kuin pitääkin niin kauan kuin kaupankäynnin välineeksi ei kelpaa järjestelmäämme rapauttava toiminta ja yhteistyötä ei suostuta tekemään rasistien, fasistien ja uusnatsien kanssa.
Onhan se vastuu meillä äänestäjillä, ja olemmehan me äänestäneetkin eduskuntaan suuren joukon arvoiltaan rehtejä ja hyvää tarkoittavia edustajia. Jostain vain pitäisi saada heihin hiukan lisää potkua ja rohkeutta ja ymmärrystä siitä, että esikuvistamme on moni asia kiinni.
Eduskunnan puhujapöntöstä saattaa lähteä kipinä koulukiusaamiseen ja maahanmuuttajalapsen tölvimiseen. Sieltä voi lähteä myös sellainen ymmärrys, että meillä ei rasismia hyväksytä.
Maria Lohelan, perussuomalaisten äärioikeistolaisen fraktion jäsenen tekstiä vaalien alla v. 2011. Liittyminen Jussi Halla-ahon joukkoihin takasi tuolloin pääsyn eduskuntaan ja myöhemmin urkeni ura puhemiehen pallille.
Perussuomalaisten jytkyn jälkeen v. 2011 kerroin blogissani kylmistä väreistä, jotka sain lukiessani Helsingin Sanomien julkaiseman artikkelin Hitlerin varhaisesta kirjeestä. Kolmekymppinen tuleva hirmuhallitsija ilmaisi suhtautumisensa juutalaisiin näin:
”Vastenmielisyyden aiheuttajana on enimmäkseen henkilökohtainen kontakti ja vaikutelma, jonka yksittäinen juutalainen aiheuttaa – ja joka on lähes aina epäsuotuisa”
Juuri samalla tavalla argumentoi tuolloin vasta valittu kansanedustaja, Jussi Halla-aho, mm. kirjoituksessaan ”Mistä somalivitsit tulevat.”
”Vitseissä esiintyy laiska ja seksihullu neekeri…”
”Keskeistä on, että ”rasistinen vitsi” toimii (eli naurattaa) vain, jos kuulijoilla on jokin oletus puheena olevan ryhmän keskimääräisistä ominaisuuksista, ja jos tämä oletus on suurin piirtein jaettu. Oletukset ovat yleistäviä ja liioiteltuja, kyllä, mutta eivät ne tyhjän päällä lepää.”
Kirjoitus päättyy: ”Mitä enemmän kosketusta tulee, sitä enemmän kerrotaan vitsejä. Mitä kielteisempiä nämä kosketukset ovat, sitä ilkeämpiä ovat myös vitsit.”
Useimmat Halla-ahon tuolloiset blogikirjoitukset, nykyiset twiitit ja Facebook-merkinnät toimivat samalla kaavalla: niljakasta vihjailua kuvitellusta vihollisesta. Halla-aho syöttää laumansa susille jatkuvasti pieniä haukkapaloja, ilmaisee inhonsa tiettyä poliittista ryhmää, aatetta tai henkilöä kohtaan.
Usein on kiinnitetty huomiota siihen, että perussuomalaiset eivät oikeastaan kannata mitään, räyhäävät vain eduskunnassa esiin tulevia asioita vastaan. Puolue ei ole ryhmänä sitoutunut ajamaan mitään muuta, kuin tiettyjen maahanmuuttajaryhmien maahanmuuton estämistä, Suomen pitämistä valkoisena ja elämän tekemistä vaikeaksi maassa eläville muualta tulleille.
Koska nämä ovat kaikki rasistisia teemoja ja osa kannatuksesta ja ympäristön hyväksynnästä on pitänyt hankkia näistä liian selvästi ääneen puhumatta, puolueen ohjelma on laadittu miellyttämään katkeroituneita, elämästään epävarmoja kansalaisia. Jokunen kuuliainen kansanedustaja nostaa eduskunnassakin esiin hoitoalan asioita ja syrjäytymistä. Sisäpiirin päämääränä on kansan totuttaminen pikkuhiljaa puolueen käyttämään kovaan, rasistiseen kieleen ja epäluulojen ja vihan herättäminen maahanmuuttajia vastaan. Ja kaikkia heitä tukevia tai normaalia, suvaitsevaa käytöstä vaativia vastaan.
Lopullisena tavoitteena on yksinkertainen enemmistö eduskunnassa ja sen jälkeen kunnon puhdistukset. Tämä nousee vähän väliä esiin puolueen suorasukaisemman väen julkituloissa, kaikki kun eivät osaa harjoittaa halla-aholaista, median salonkikelpoiseksi kutsumaa puheenpartta.
Populismi on termi, jolla perussuomalainen politiikka yleensä kuitataan ja pidetään keinotekoisesti erillään muista äärioikeistolaisista liikkeistä. Persupolitiikassa ei kuitenkaan ole kysymys pelkästä populismista, turvautumisesta kansaa kiihottaviin, tunteisiin vetoaviin teemoihin. Heillä on pyrkimyksenä erotteleva, syrjivä ja vihan hallitsema yhteiskunta.
Miksi sitten tuollainen törkeä aate saa jalansijaa Suomenkin politiikassa?
Ahneus ja kateus kuuluvat ihmisen voimakkaimpiin tunteisiin. Tyytyväisyys omaan mukavaan olotilaan saa monet hyvätkin ihmiset passiivisiksi ja vähät välittämään, vaikka yhteiskunta ympärillä muuttuu kovemmaksi, jopa rasistiseksi.
On heitäkin, jotka pitävät tilannetta hyvänä omaa taloudellista etua ajatellen. Oikeisto kuin oikeisto, ei se nyt haittaa, jos on vähän ääri. Monella on sellainen luulo, että omaisuuden kartuttaminen onnistuu vain oikeistohallituksen ollessa vallassa.
Sivistysporvariston katoaminen on yksi syy siihen, että äärioikeistolainen ajattelu pääsee leviämään. Ajatellaan yhä enemmän omaa menestystä, pääsyä paratiisisaarelaisten kunnioitettuun joukkoon. Muut ihmiset nähdään tuotannontekijöinä, hoitajina ja siivoojina. Ei enää tasavertaisina hyvin voivan yhteiskunnan jäseninä, joista pidetään huolta vaikeinakin aikoina.
Pelko leimautumisesta vasemmistolaiseksi on yksi vahva syy, miksi moni ei nouse vastustamaan väkivaltaistakaan äärioikeistolaista retoriikkaa. Natsimieliset käyttävät tätä taitavasti hyväkseen, kommunisti ja kulttuurimarxisti kuulee olevansa lähes jokainen, joka uskaltautuu kommentoimaan perussuomalaisia tai äärikokoomuslaisia vastaan.
Väkivallan pelko on myös ihan perusteltu syy pysyä hiljaa. Vasarapersujen myötä yhä ajankohtaisempi.
Puhutaan äärioikeiston soluttautumisesta perussuomalaisiin. Se on virheellinen ilmaisu, Perussuomalaiset r.p. kannattajineen on osa äärioikeistoa. Puolueeseen pääsy on estetty vain kaikkein julkeimmilta saunan taakse kuljettajilta, jos heiltäkään. Timo Soini imaisi törkeimmätkin rasistit puolueeseen lisä-ääniä ahnehtiessaan. Halla-ahon kaudella tuo joukkio on ehkä hieman vielä lisännyt älämölöään, mutta ei kovin paljon – Soinin aikana siihen vain suhtauduttiin lempeästi ja media toitotti, että täytyyhän pienen ihmisen äänen kuulua, vieraanpelko on ymmärrettävää eivätkä kaikki osaa punoa sanojansa yhtä taitavasti.
Pehmeä, äärioikeistoa salaa tai avoimen ihailevasti käsittelevä media onkin yksi suuri syy perussuomalaisten nousuun. Ruotsin media on jo kauan puhunut perussuomalaisista äärioikeistolaisena puolueena. Vuonna 2011, kun Halla-aho tuli valituksi eduskuntaan, kansainväliset tutkijat puhuivat hänestä uusfasistina. Meillä tämä ei vieläkään onnistu toimittajilta, ei sitten millään. Etenkin vaalien alla ollaan hipihiljaa Jussin & kumpp. rasismista. Vaalien jälkeen sitten analysoidaan ja ihmetellään, löydetään Halla-ahon vanhat fasistiset ja rasistiset kirjoitukset ja kysellään niistä, mutta koitetaan olla suututtamatta Jussia liiaksi, onhan hän niin suosittu poliitikko.
Mietityttää, kuinka paljon tosipersujen lisäksi on heitä, jotka salaa jakavat Halla-ahon ajatusmaailman ja ovat sitä mieltä, että on ihan hyvä, kun joku koittaa pitää muukalaiset muualla.
Onko Helsingin Sanomien ja muiden oikeistohenkisten lehtien pehmeys ja jopa persumielisyys nähtävä niin, että kauhistuttavan sosialidemokraattisen hallinnon pelossa ja oman puolueen äärilaidan tyydyttämiseksi on pidettävä yllä suhteita uusfasisteihin ja toivottava, että seuraavissa vaaleissa päästään taas hallitusneuvotteluihin?
Kaiken maailman kansalaiset 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.