Liha on suomalaiselle konservatiivimiehelle sanoista ihanin. Jopa himoittava nainen tai hänen vartalonsa kaarre on saanut lempinimekseen lihallisia sanoja.

”Kinkku” on ihana nainen tai tämän ihana takapuoli. Urbaani sanakirja tiivistää asian näin: ”tuu tänne kemuihin, tääl on herkkui kinkkui”. 

Kun perusmies puhuu piirakasta, niin lörtsystäkö hän silloinkin haaveilee? Onko herkkuperse syötävää? 

Sakkolihasta puhutaan, kun haaveillaan pääsystä nuoren tyttösen kinkkua leikkaamaan, mutta vielä punniskellaan vaaroja. Kun siitä kuitenkin pahimmassakin tapauksessa vain sakoilla selviää, kiusaus on monesti suuri.

Tärkein ilmaisu kuvaamaan konservatiivin mielestä kunnon suomalaista onkin ”lihaa syövä valkoinen mies”. 

Mahtavatko rinnatkin juuri siksi eniten kiinnostaa, kun konservatiivi tietää, että niissä konservoidaan maitoa, tuota lihan jälkeen seuraavaksi tärkeintä elämän eliksiiriä? 

Kun Helsingin kaupunki kertoi lihan jäävän pois kaupungin tarjoiluista, virtuaaliset ulahdukset kajahtivat. Onko tässäkin takana, niin kuin persu-ulinassa niin kovin usein, naisen kaipuu eli lihan himo? 

Kun konservatiivien räksytystä nyt kuuntelee, joutuu miettimään, mitä sinne koiranleukojen väliin Helsingin kaupungin kokkareilla nyt työnnetään, kun lihaa ei voi? Puruluu? Sitä sitten mässyttäkööt, kun seisovat jäykkinä suomalaisringissä vältellen katsekontaktia vierasmaalaisiin ja muihin muukalaisiin.